Pekingesikerho

Pekingeesi (tai pekingesi) eli kiinanpalatsikoira ärsyttää vakavikkoja sekä tosikkoja. Sen luonne ja hahmo kiehtovat toisenlaisia ihmisiä. Länsimaissa tunnetuin kiinalainen pekingeesi-ihminen on leskikeisarinna T’Zu Hsi. Hänen kuolemastaan vuonna 1908 alkavat Kiinan viimeisestä Keisarista kertovat elokuvat.

Leskikeisarinna T’Zu Hsi oli vallassa vuosina 1861 – 1908, eli 47 vuotta, paria lyhyttä katkoa lukuun ottamatta. Fun eli palatsikoiran historia on viisituhatta vuotta vanha. Se oli kunniansa kukkuloilla viimeisen Ch’Ing eli Manchu dynastian aikana vuosina 1644 – 1912. Leskikeisarinna T’Zu Hsi oli kaunis ja älykäs tahtonainen, joka hurmasi hovinsa ja ulkomaiset diplomaatit viehätysvoimallaan. Hän oli taiteellinen; harrastaen maalausta, teatteria, taikuutta ja koiria.

Pekingeesin ensimmäinen rotumääritelmä Leskikeisarinna T’Zu Hsin sanoittamanaan ja englannista suomennettuna kuvaa keisarillisen palatsikoiran:

Leijonakoira olkoon pieni,
pöyhistyköön sen kaulan ympärillä arvokkuuden aaltoileva röyhelö.
Levittäytyköön sen häntä hulmuavana lippuna sen selän yli.

Näin hoidettuna se paranee –
mutta jos se kuolee
muista, että myös sinä olet kuolevainen.

Tänäänkin Leskikeisarinnan tavoin pekingeesille virittyneet haluavat koiransa olevan herkkätuntoinen ja vireä seuralainen, jonka erityistä luonnetta ja historiaa kunnioitetaan arkipäivässä sen kanssa.

Keisarinpalatsin Fu-koiran status-arvo syntyi kolmesataaluvun puolivälissä silloisen keisarin kääntyessä buddhismiin. Sekä Kiina että Intia olivat jo silloin korkeakulttuurimaita. Ne kohtasivat toisensa rauhanomaisesti. Buddhalaisuus liittyi Kiinassa vallitsevaan taolaisuuteen ja konfutselaisuuteen luontevasti. Pekingeesiin sisältyy kiinalaisen taruston lohikäärmeen ja intialaisen Buddhan leijonan symbolit.

Kiinalainen lohikäärme, ollen taruolento, esiintyi ihmisenkin hahmossa. Se hallitsi vettä, sadetta ja oli yleensä hyväntahtoinen. Raivonpuuskissa se aiheutti myrskyjä ja tulvia. Lohikäärmeet olivat suojelushenkiä, jotka seurustelivat jumalien ja jumalattarien kanssa. Symbolina lohikäärmeet edustivat miehistä voimaa ja ylipäätänsä kaikkia miehisiä ilmiöitä. Feniks-lintu Feng oli kaikkien naisellisten ilmiöiden vertauskuva. Lohikäärme oli Kiinan keisarin vertauskuva. Hän istui lohikäärmeistuimella. Keisarinna symboloi feniks-lintu. Keisarillisella lohikäärmeellä oli viisi varvasta, muilla neljä. Suojeluslohikäärmeen aarteista oli maaginen helmi tärkein. Se piti sitä aina lähellään, usein suussaan tai leukansa alla. Se oli täynnä taikavoimaa. Kiinalaisista kertomuksista voi päätellä, ettei uskomuksia otettu kuolemanvakavasti. Hurjailmeiset symbolit sisältävät myös huumoriainesta.

Buddhan lannistama leijona kuvasi lannistettua ihmispahuutta. Se oli Buddhan uskollinen palvelija. Kääntyessään buddhalaisuuteen kiinalaiset ottivat leijonan uskonsa symboliksi. Kiinassa ei kuitenkaan ollut leijonia ja ne muutamat, joita keisarille Intiasta lahjoitettiin, menehtyivät, joten taiteilijoiden ongelma oli elävän mallin puute, kunnes joku havaitsi yhtäläisyyttä Fu-koiran ja leijonan kesken. Tästä lähtien Fu eli nyt ”pyhä leijonakoira” kuvataan taiteessa ja uskonnossa Buddhan seurassa. Oikea leijona häipyi ja tämän symbolikoiran monta vuosisataa kestänyt, kunniantäysi ura kesti keisarikunnan tuhoutumiseen asti. Näitä erikoiskoiria kasvatettiin ja hoidettiin temppeleissä, pagodeissa, puolipyhinä olentoina. Temppelikoirat, joita korkea-arvoiset papit vartioivat, olivat eniten leijonaa muistuttavat. Ne olivat luonteeltaan rajuja ja tyypiltään valikoidusti mahdollisimman irvokkaan näköisiä. Ne olivat lähtöisin Kylin nimisestä maakunnasta. Raivoisin, irvokkain Kylin irvistys oli parhaimmalla temppelikoiralla. Nykyään Kylin suuksi kutsutaan palatsikoirankin suuta, kun kuono-osa ja alaleuka ovat oikein hyvin muodostuneet.

Keisarin koirat, palatsikoirat, olivat kuitenkin pienempikokoisia ja somempia eläimiä. Keisari oli jumalien kanssa tasa-arvoinen ja hänen koiransa arvokkaammat kuin temppelikoirat. Paitsi papistoon, virkamiehiin eli mandariineihin, keisari piti selvän välimatkan. Eräs keisareista aloitti jopa antamaan koirillensa mandarin-arvoja. Ruhtinaiden ja herttuoiden arvoisina niille suotiin hoviväen mukaiset vuositulot. Ne koulutettiin osallistumaan hovin juhlamenoihin. Niitä kannettiin kuin hoviväkeä upeissa kantotuoleissa. Keisarin henkivartijat vartioivat niitä ja niillä kullakin oli henkilökohtainen palvelija. Ironiaa ja komiikkaa. Mutta, koska koirat olivat keisarin lähipiirissä, virkamiehet, hoviväki ja palveluskunta katsoivat, että nämä koirat pyhittivät heidät keisarin silmissä. Läheinen kanssakäyminen ihmisten kanssa antoi koiralle ihmisluonnon tuntemuksen. Se kohteli orjiaan orjina, mutta hovin jäseniä se katsoi tehtäväkseen hurmata ja huvittaa viehättävällä käytöksellä ja tempuilla.

Siten kehittyi niin sanottu pekingeesitemperamentti, yhdistelmä pikku diktaattoria ja hilpeää kujeilijaa. Jotkut selonteot väittävät, että Fu-koiran kasvatus- ja jalostustyö rodullisine tavoitteineen alkoi vasta 1600-luvulla. Näitä koiria kutsuttiin myös nimellä Peiping-Kou, sitten kun keisarikunnan pääkaupunki Manchujen mukana siirtyi Pekingiin. Jotkut tietolähteet kertovat, että Tiibetistä tuotu pörrökarvainen pienikokoinen Ha-pa –terrieri risteytettiin siihen. Syntyi yksilöitä, joilla oli kauluri, pitkä töyhtöhäntä, hapsut korvissa ja jaloissa. Tämä selektiivinen, valikoiva jalostus onnistui. Näiden koirien luojat rakastivat komiikkaa ja groteskisuutta. Ollen kiinnostuneet myös sopusuhtaisuudesta rakenteen kokoonpanossa, he loivat pekingeesin yleisen tyypin eli standardin, minkä T’Zu Hsi puki sanoiksi ja englantilaiset nappasivat omakseen.
Englannista tuli rodun uusi kotimaa Keisarikunnan tuhouduttua. Vuonna 1894 Lontoossa sijaitseva Kennelliittoa vastaava elin, The Kennel Club, rekisteröi kirjoihinsa Pekingese nimen tälle rodulle. Sitä käytettiin yleisesti vuonna 1907 lähtien. ”Ulkomaiset pirut” eli englantilaiset, ranskalaiset, amerikkalaiset, hollantilaiset, saksalaiset, venäläiset ja jossain määrin ruotsalaisetkin olivat kiinalaisten vaivoina vuosisatojen ajan, mutta vuosi 1860 on kiinanpalatsikoiran kannalta merkittävä. Silloin englantilaiset valloittivat Keisarin kesäpalatsin ja sitä ryöstellessään sotilaat löysivät neljä pikku koiraa Keisarin tädin huoneesta, jossa ne vahtivat itsemurhan tehneen emäntänsä ruumista. Kenraali Dunn lahjoitti näistä pienimmän kuningatar Victorialle. Se sai nimekseen Pikku Saalis eli Lootie ja eli kymmenen vuotta Windsorin linnassa, jossa oli Landseerin maalama muotokuva siitä. Lopuista tuli Richmondin herttuattaren ja amiraali lordi John Hayn omaisuutta.

Muutamia vuosia näiden tuontien jälkeen diplomaatti Mr ja Mrs Douglas Murray toivat Englantiin joitakin pekejä lisää. Kaksi näistä oli Ah Cum ja Mimosa. Nämä ovat nykypekingeesin sukupuun latvus. Aikamme pekingeesit polveutuvat näistä kahdesta. Koiranäyttelyssä pekingeesi esitettiin ensimmäistä kertaa koko maailmassa vuonna 1894. Koira oli Pekin Peter ja sen esitti Mrs Loftus Allen. Myös Amerikkaan tuotiin pekejä pian Englannin jälkeen. Leskikeisarinna lahjoitti parti-värisen pennun Miss Carlille, kun tämä taidemaalari oli tehnyt muotokuvan hänen lemmikkikoirastaan. Myös Alice Roosevelt sai Leskikeisarinnalta lahjaksi yhden palatsikoiran vieraillessaan isänsä presidentti Theodore Rooseveltin kanssa Pekingissä. Amerikkaan tuotujen koirien ei tiedetä jättäneen jälkeläisiä, mutta pekingeesi alettiin tuoda sinne Englannista. Amerikan näyttelykehissä pekingeesi esiintyi ensi kertaa vuonna 1901.

Suomen ensimmäinen pekingeesi, uros Kicke oli syntynyt vuonna 1916 ja oli helsinkiläinen. Ensimmäiset suomalaisen omistamat pekingeesit nähtiin näyttelyssä Helsingissä vuonna 1921. Kyseessä oli kaksi urosta: Englannista tuotu Campbell Patsi ja Tanskasta tuotu Duke Chang-Chun. Samanaikaisesti Viipurissa oli narttu Lady Nan-Súh K.J. Grönroosilla. Kasvatustyö pääsi pian alkuun ja innostus rotuun kasvoi nopeasti. Tämä näkyy monista tuonneista, joista useimmat tuotiin Englannista. (Sir Richard Glyn’in toimittama ”Koirat – suuri tietokirjat” vuodelta 1968).

On tapahtunut raju statuksen muutos 1900-luvun jälkipuoliskolla koirille, jotka nauhoin ja kulkusin somistettuina johtivat Keisarin palatsissa hovin juhlakulkueita, osan niistä kannatellessa hampaissaan Keisarin laahusta. Ja joiden varastamisesta rankaistiin kuoliaaksi kivittämällä, joiden keisarilliset pennut, keisarillisten ihmisvauvojen tapaan otettiin pois synnyttäjiltään ja annettiin imettäjien hoitoon, jotka olivat hovinaisia, joiden omat tyttövauvat oli hukutettu tai muutoin tapettu. Sopeutuvaisuus on ollut mahtavaa. Länsimaisen yleisön suosion pekingeesi sai ominaisuuksiensa takia, joita sadunomaisesti kuvataan tarinalla leijonan rakastumisesta silkkiapinaan eli marmosettiin. Voidakseen kokea rakastettunsa suosionosoitukset leijona rukoili Buddhaa tekemään sen sopivan pienikokoiseksi, mutta säilyttämään sen suuren sydämen, jotta se voisi rakastaa enemmän. Buddha suostui ja syntyi Fu.

Eräs lapsi kuvasi pekingeesiä ihmiskasvoiseksi kissakoiraksi. Ilma kasvoilla vaihtelee – parhaimmillaan se on ylimielinen, nyrpistäväkin. Tästä ilmeestä syntyy kiehtovat vastakohta siihen hellyyteen, jolla pekingeesi vastaa ihmisystävälleen.